Niiloilua

Ei varmaankaan kenellekään jäänyt viime viikolla Joensuussa epäselväksi, millä viivalla lauantaina odottelen lähtöpamahdusta. Olihan tässä puolustettavana kahden suvun hiihtomaine: eno aikanaan napsi mitalleja junnusarjoista ja isäukon tasatyönnöstä kuulee vieläkin kuiskailtavan Kalevankankailla. Itsehän en ymmärrä, miten kahden näin jalostuneen sukulinjan edustajasta tuli suunnistaja, mutta samapa se. Savonia-hiihto oli siis homman nimi ja tyyli tosimies.

Hommahan alkoi jo perjantai-iltana juottotaktiikan juonimisella. Sen verran ammattilaista esitin ettei järjestäjien mehutarjoilut kelvanneet. Samalla sain isukilta vanhan hiihtotrikoon, joka täydensi hyvin lainavarusteiden sarjaa: Sukset olivat Väisäsen Henkan ja monot Nurmosen. Omat sauvat sentään kiedoin käsiini.

Aamu alkoi puurolautasella, kuten perinteet velvoittavat. Päivän juomat valmiiksi ja suksiin pidot Ilmarisen Pertun ohjeiden mukaisesti. Oli aika lähteä haistelemaan tunnelmaa raviradalle. Siinä normaalit härväykset ja suksia testaamaan. Tuntui että sukset toimivat ihan hyvin, mutta lähellä oli jo etten lisännyt hermokerrosta pohjiin, onneksi en. Spekuloin siinä sitten Sikasen Samin kanssa, että kai se on minunkin vietävä jonkunlaiset kapulat lähtöalueelle kuten kaikki tosiniilot teki. Omista hiihtotaidoistani vähemmän vakuuttuneena sijoitin vanhat kapulat n. 20m lähtökyltin taakse. Ei muuta kuin juoksuverkat käyntiin.

Siinä sitten otin lyhyet spekulaatiot päivän urakasta Oskun kanssa ennenkuin vaihdoin lähtöalueella olevat kapulat Henkan Fischereihin ja hyppäsin suksille. Pari minuuttia hetkuttuani huomasin, että taisi tulla ryssittyä. Oikealla puolellani oli hieman värikynää käyttäen yhtä pitkä kuin leveä mies tuulipuvussaan ja etualalla oli ikänaisia. Kirosin mielessäni, että kai ne sukset olisi pitänyt röykeästi vain viedä eturiviin. Sankkola, tuo joensuulaisissa suunnistuspiireissä kaikille tuttu huutelija, oli näköjään laajentanut lähtöaluetta sisimmäisille radoilla, jotka oli tarkoitettu maaliin tulijoille. Kyllä se lähtöpamaus lopulta kuului myös niille pituuspiireille.

Ensimmäiset kilometrit meni siinä letkan mukana ilman suurempia ohitteluja, kunnes havaitsin edessäni Jäppisen Taijan, entisen terveystiedon opettajani ja nykyisen Eepon vaimon. Jotenkin mieleeni tahtomattani nousi Eepon naama, joka kuittaili jotakin meikäläisen hiihtäjän kyvyistä, jos nämä asemat säilyisivät lopppuun asti. Siitä alkoi alkukiri, jota kesti seuraavat 10km. Vedin hullunkiilto silmissä kaiken näköistä lankunliu'uttajaa ohitellen. Ohitetuista letkoista tarttui mukaan aina jokunen hiihtäjä hetkeksi, jos pidemmäksikin. Naisten sarjan kärjen ohitin jossain 13km:n paikkeilla. Samassa letkassa oli myös joku veteraanisarjan hiihtäjä, jonka jälkikäteen huomasin lehtikuvasta lähteneen eturivistä. Pitkään sitäkin sai hiihtää kiinni.

15 km:n hujakoilla nappasin geelin ennen Karkialammen nousuihin siirtymistä. Tähän asti oli lähes koko ajan työnnetty tasatikkua ja nyt siirryttiin pehmeisiin nousuihin, jotka tuli juostua ylös. Välissä meinasin huutaa letkalle, että eiköhän apinaa ole koijattu tarpeeksi, voisiko joku muu tulla vetämään, mutta ajattelin vielä katsella nousut. Mäissä sentään onnistuin jättämään tuon veteraaniletkan, joka tiivisti ahdisteli perässä. Varvauksessa 23km:n kohdalla onnistuin ohittamaan sitten viimeiset pojat 60-sarjassa kilpailleet kisatoverit ja matka jatkui mukaan tarttuneen nuoremman miehen ja yhden kyseisen poikasarjalaisen kanssa.

25 km:n jälkeen ei tasatikku ei meinannut sujua. Liekö talletuksia tullut hartiapankkiin liian vähän talven aikana vai talletuskorko ollut liian alhainen. Hiihtelin kaikki loivatkin ylämäet vuorotahtia ja odotin milloin veturin hommat palkitaan. Palkintojen jako tapahtui sitten 30 km:n paikkeilla, kun tuo pitkään mukana tullut nuorempi häiskä hyppäsi viereiselle ladulle ja ohi. En pysynyt metriäkään perässä, vaikka yritin. Sentään tuon räpiköinnin ansioista "pojat" sentään jäivät. Karkkarin osuuden taas juoksin kofeiinigeelin virkistämänä vauhdikkaasti läpi ettei vaan kukaan pääse niin lähelle, että tasatikkua joutuisi taistelemaan loppusuoralla. Viimeiset kilometrit menivätkin sitten mukavasti työnnellen ilman suurempaa stressiä.

Aika oli 2.12.06 enkä hävinnyt kuin yhdelle 50-sarjalaiselle ja kärkeenkin eroa taisi tulla vajaa 18 minuuttia. Ensi vuonna pitää ottaa tuosta lähtöhässäkästä opiksi, jotta pääsisi sopivaa, tasaista, vauhtia eteneviin porukoihin. Jäihin se miehen veti niin, että jutustelin Oskun kanssa varmaankin minuutin puhelimessa pukukopin puolella. Tuon minuutin jälkeen vieressäni oleva kaveri vinkkasi, että taidan jutella tuon hänen TOISELLA puolella istuvan kaverin kanssa.

Sen lisäksi, että tuli heitettyä varsin mukava lenkki, tuli todettua että pakki kestää Squeezyn tuotteita suorituksen aikana. Dexalin kanssa on nimittäin joskus ollut ongelmia. Ensi viikolla sitten sulalle maalle ja Portugaliin. Ero kärkeen tuskin on pienempi WRE-Long distancella ja eiköhän sielläkin 50-vuotiaat ahdistele meikäläistä tuloslistalla.