12.12.2009

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän -jos edes sitäkään.

Matka oli tällä kertaa sama kuin edellisellä kerralla, mutta ajallisesti tuo ero oli 1.20.

Eilen alkoi meikäläisen joutsenlaulu raikaa tuossa klo 11.00, jolloin ammuttiin testijuoksun lähtölaukaus. Maltti oli taasen jätetty kotiin ja tavoite oli mitata tämän hetken kunto. Jäniksenä tai oikeastaan hevosena toimi Haaska, jonka kanssa sovittiin, että paukutetaan tasaisesti 3.20min/km. Vähän arvellutti oma vire, kun perjantaina otettu H1N1-rokote antoi hetken heikotuksen perjantai-iltapäivän ratoksi. Aamulla oli kuitenkin normaali olo eikä rokotteen sivuvaikutuksista ollut tässä vaiheessa merkkiäkään, joten päätin startata.

Startin tapahduttua alkoi reilu puolituntia kestänyt henkilökohtainen kärsimysnäytelmä. Ensimmäinen kierros tuli roikuttua n. 10m Haaskan perässä ja tuon ajan tuntui, että reisiä palelsi. Äärimmäisen ikävä tunne juosta. Sykekin paukutti vähintäänkin riittäviä lukuja, joten olin satavarma, että kanttaus on ohjelmistossa ennemmin tai myöhemmin.

Toisella kierroksella pääsin Janin kyytiin ja hetken aikaa oli helppo juosta vuorovedolla. Kierroksen lopulla Jan jätti meikäläisen seisomaan ja siitä alkoi viimeinen 2km:n henkinen taistelu itseäni vastaan. Tuntui, että selkä edessä loittonee, vaikka itsensä yrittää ahdistaa aivan rajoille. Mieli teki vain jäädä reitin varteen makaamaan. Maalissa oli sitten samaan aikaan heikko olo ja hyvä fiilis, kun hetken aikaa jouduin halailemaan maata: 32.49 tässä vaiheessa talvea on itselleni hyvä aika, mutta olotila oli aivan hirveä.

Kaikki oikeastaan huipentui vasta iltapäivällä. Olin itse juoksun jälkeen koko ajan aivan nakit, joka paikkaan koski ja väsytti hulluna, mutta todellisuus valkeni vasta päikkäreiden jälkeen. Siinä hiihtoa katsellessani nukahdin lattialle ja herätessäni en päässyt enää pystyyn. Polvia ei vaan pystynyt enää taivuttamaan ilman suunnatonta kipua. Polven yläpuolella oleva osa reittä ei toiminut ollenkaan kummassakaan jalassa ja niitä särki hullunlailla. Lisäksi käsi, johon rokote oli annettu ei sietänyt yhtään painoa, joten jäljellä oli enää yksi toimiva raaja. Pari minuuttia siinä meni, ennenkuin sain kammettua itseni ihmeen kaupalla ylös.

Kaikki arkiset askareet tuottivat suunnatonta kipua ja jos halusi jalkoja liikutella enemmissä määrin, esimerkiksi autoon istuttaessa, oli helpompaa nostella niitä käsin kuin yrittää siirtää jalkojen lihasvoimalla. 500m kävely pizzeriaan nauttimaan urheilijan ravintoa otti suorilla jaloilla varmaankin vartin, jonka jälkeen kipu oli taas tajunnat räjäyttävällä tasolla. Illalla oli pakko sortua Buranaan. Kotoa opitun linjan mukaisesti niitä ei ole ihan elämän pikkukipuihin syöty, mutta nyt tuo raja ylittyi kirkkaasti.

Uskoisin, että tuo kohtaus liittyy saatuun H1N1-piikkiin. Jalat tuntuvat tänään enää vain kevyesti jäykiltä ja kipu on poissa, mutta en kyllä uskalla lenkille lähteä. Tuota olotilaa en halua kokea enää koskaan.

Muuten uskon, että oma linjani harjoittelun saralla on löytynyt. Fiksummat kaverit ovat saaneet muutettua meikäläisen ajatusmaailmaa jonkin verran. Taidan jatkossakin jättää tähänastisen elämäni määrämiehenä muille ja keskittyä jumin hankkimisen sijaan juoksuominaisuuksien ylläpitämiseen ja kehittämiseen läpi talven. Tuskin tuota kympin aikaa tullaan kysymään, kun on aika muotoilla kevään ja kesän tuloslistat, mutta ei siellä tähänkään mennessä ole reenimääriä tai hiihtokilometrejä kyselty.

2 kommenttia:

  1. Mitä veikkaat, koska nyljet Haaskan juoksutouhuissa? Ehkä sit kun saat konepellin pysymään alhaalla loppuun asti.

    VastaaPoista
  2. Varmaankin sitten, kun Haaska saa seuraavan vamman ja palailee sen jälkeen näyttämöille. Yleensähän hengitysrytmistä pystyy päättelemään, onko miehellä jo isoin vaihde sisässä, mutta Janiin ei tuo päde. Joka ainut kerta, kun olen luullut että se vetelee viimeisiään, että nyt on sauma, Rohaska vaan kiihdyttää niin että omasta rytminvaihdosta ei voi edes puhua.

    VastaaPoista