Voi pojat, mikä lauantai!

Eiköhän se juoksu sinnepäin ja vähän enemmänkin tullut tehtyä lauantain keskimatkalla. Tuo oli niitä asioita, johon en ihan heti olisi uskonut yltäväni ja fiilikset on ollut aika positiiviset kisan jälkeen. Pari päivää olen nyt yrittänyt miettiä syitä tuohon oman tason ylitykseeni ja aika paljon olen löytänyt asioita jotka nassahtivat kohdilleen.

Toissa viikolla tuli juostua tuo SM-sotilaspartio. Tahkoaminen maastossa rynkky selässä taitaa sopia minulle tyhjennysharjoituksena, sillä viime vuonnakin SM-pitkällä kulki. Partioviikolla alkanut pikkuflunssa piti miehen reenihalut kurissa, ei tullut ainakaan riehuttua liikaa. Tiistaina tein viimeisen kovan reenin viestimaastossa Nurdemarin kanssa Jukan suunnittelemien vetojen merkeissä. Tuolloin ei olleet jalat vielä palautuneet täysin sotilasrääkistä. Tärkeämpää oli kuitenkin, että sain hyvän suunnistuksen alle ja itseluottamuksen kohdilleen. Perjantaina, kun AP:n kanssa juostiin verkkalenkkiä Tanhuvaarassa, tiesin, että flunssa on voitettu. Valitettavasti taidan olla ainakin osasyyllinen siihen ettei Antti pystynyt starttaamaan ollenkaan.

Keskimatkan maastotyyppi oli mikkeliläiselle tuttuakin tutumpi ja vielä, kun siihen lisää Ranen tekemän kartan, alkaa olla aika turvallinen paketti kasassa. Perjantaina ei oikein jännittänyt, tuntui, että on menossa tekemään jotain mitä varmasti osaa, kunhan hoitaa homman keskittyneesti ja suunnistuksen ehdoilla. Ei ollut tarvetta suorittaa edes spekulaatioita siitä, kuka lähtee eteen tai taakse karsinnassa. Epätyypillistä mulle.

Kuva: Antton Viljakainen

Karsinnassa mopo oikeastaan meinasi karata käsistä vain K-pisteeltä lähtiessä. Sain kuitenkin hallittua itseäni sen verran että, sain vedenpitävän suunnitelman kasaan ja vieläpä toteutettua. Seisahdus piti ottaa vitoselle mennessä ja kutoselle pieni turha kierto, mutta muuten homma oli gripissä. Tiesin, että tällä mennään finaaliin toisinkuin Askolassa.

Karsinnan ja finaalin välinen aika vietettiin APn hommaamalla mökillä. Hyperaktiivisena ihmisenä en malttanut päiväunia ottaa, mutta muuten tuli oltua vähintäänkin istuvassa asennossa eikä kehoa tullut rasitettua ylimääräisellä seisomisella. Finaalissa jalat tuntuivat jopa paremmilta kuin karsinnassa. Hernettä en vetänyt nenään, kuten viime tuli tehtyä vuonna. Hannun kanssa lähinnä heitettiin lähtökynnyksellä small talkia, tai no, aika isoista asioistahan siinä puhuttiin. Hyvät verkat ja olin valmis viivalle.

Olin suunnitellut, että käyriä en kumarra, epäröidessä kahden mahdollisuuden välillä, otan sen missä reisi saa laulaa. Valvojankin lausunnossa oli maininta ettei reitivalintavälejä ole tarjolla, eli suoraan pusketaan. Kutoselle mennessä jo oksetti ja oli äitiä ikävä, mutta en antanut itselleni yhtään siimaa. Kyseisellä välillä en ihan edennyt optimireittiä ja käkeen tuli kuten seuraavallakin välillä.

Ysille tein pikku sivuunajautumisen. Kun sain rastin näkyviin, myös Lindeqvistin Markuksen selkä ilmestyi näkökenttään. Välin kympille pystyin vain imuttamaan selkää kiinni ja taisin jo kympillä leimata ensin. Markuksen kiinnisaaminen lisäsi luottamusta omaan suoritukseen ja vielä kun väliaikarastilla kuulin kuuluttajan hehkuttavan omaa väliaikaani, tiesin että hyvin menee. Nyt piti hallita hermot todenteolla.

Kolmanneksi viimeiselle asti paketti pysyi kasassa. Siinä en malttanut olla tarkistamatta kivilippua 50m ennen omaani. Markus livahti ohitseni. Seuraavalle välille oikeastaan laitoin peliin kaiken mitä oli antaa ja sillä taisin pelastaa jokusen sijan.

Kuva: Suvi Asikainen

Loppuviitoituksella koin yhden elämäni hienoimmista hetkistä, mitä urheilun parissa olen toistaseksi saanut kokea. Kun nousin siihen kumpareelle josta katsojat pystyivät minut näkemään, jostain syystä alkoi älytön älämölö. Liekö joku muukin ollut loppusuoralla samaan aikaan, ei meikäläisellä voi noin paljoa tuttuja olla, mutta silti fiilis oli katossa. Tuntuu varsin mukavalta, kun ihmiset myötäelävät sitä onnistumisen tunnetta, mikä itsellä on päällä. Kiitokset kaikesta kannustuksesta! Pisteenä i:n päälle vielä päästiin Hannun kanssa paiskaamaan ylävitoset jaetun kuudennen sijan kunniaksi.

Kuva: Antton Viljakainen

Kun jalat vielä joku päivä tavoittavat maan pinnan, täytyy muistaa, että keskari oli meikäläisen kohdalla aika karusti yli oman tason. Vastaavia suorituksia ei ole kyllä tästä eteenpäin tulossa liukuhihnalta. Itseluottamuksen ja harjoittelumotivaation kannalta oli kuitenkin tärkeää huomata itsekin, että ehkä sitä potentiaalia löytyy tästäkin ruhosta. Monttukin voidaan julistaa täytetyksi.