Motu on nyt hivenen kadoksissa. Sen huomaa ensimmäisenä kaikkien pienien juttujen laiminlyömisestä. Lihaskunto, juoksutekniikka, venyttely, kisakarttojen mapittaminen ja blogin kirjoittaminen tuntuvat jotenkin liian vaikeilta asioilta toteuttaa. Suurin osa menee aikalailla automaationa, kun homma on kuosissaan. Lenkillä toki on tullut käytyä, mutta sinne ehkä ajaa enemminkin liikunnasta saatava ilo sekä itseinhon minimointi.
Motukka katosi aikalailla tuonne Hämeenlinnan lähiseuduille. Finillä oli epämielyttävää huomata, että vaikka vetää omasta mielestä hyvin tulee fysiikalla rajusti takkiin ja ero tuntuu niin isolta ettei sitä enää tänä syksynä kurota kiinni. Omassa mielessä pyörii vain ettei pysty SM-kisoissa saavuttamaan sellaista tulostasoa, joka omaa mieltä tyydyttäisi. Moti täytyy kaivaa jostain muualta. Ajattelinkin, että jos sitä seuraavaksi tavoitteeksi ottaisi nuo loppusyksyn seuraviestit ja yrittäisi SM-kisoissa vakuuttaa valitsijat niin, että on joukkuepaikan arvoinen.
Eniten kaipaan sitä tunnetta, kun juostaan kovaa ja kulkee. Sitä, kun mikään ei tunnu hetkellisesti miltään, kun juostaan kovaa. Tuntuu, että aina on varaa kiristää. Tottakai se konepelti nousee pystyyn enemmin tai myöhemmin, mutta se hetki on kyllä hieno. Viimeeks on varmaanki tuolta tuntunut maaliskuussa.
No, jos yhtään itseäni tunnen niin ei se vaadi, kun yhden juoksun sinnepäin, niin karttakansio on taas kuosissaan ja kroppa hyvin huollettuna. Jos vaikka huomenna Hippiliigassa, sprintin vielä jaksaa työstää läpi.
